<p><p>”Täytyykö meidän vanhojen ihmisten lähteä elävinä kilpinä puiden ja rannan suojaksi, ettei niitä kaadettaisi, ja milloin se pitää tehdä”. Näin kirjoitti viime keväänä Helsingin Sanomien yleisönosastolla eräs Töölönlahden puiden kaatoa sureva mies. Hän on puiden arvostuksessaan aivan oikeassa, sillä puiden merkitys on tuoreimpien tutkimusten mukaan yllättävän suuri. Ne voivat jopa vähentää väkivaltarikoksia kaupungissa ja lisätä alueen ihmisten elinikää. Ei mitään ihan pieniä asioita!</p></p>
<p><p>Sitä mukaa kun ihmiset muuttavat yhä enemmän kaupunkeihin, muuttuu kaupunkien lähiluonto yhä tärkeämmäksi. Kasvien näkeminen vähentää kivun kokemista, sairaalassa toipuminen nopeutuu jos ikkunoista näkyy metsää, laitosvanhusten terveyteen vaikuttaa jo se että ikkunasta näkyy puita. Lasten luontokosketuksen tärkeydestä on jo nyt paljon tietoa: miten luontoympäristössä leikit ovat monipuolisempia, motoriikka kehittyy paremmin, mieli rauhoittuu. Lapsille on kaupungeissakin tärkeää päästä kiipeämään puihin, möyrimään maata, uittamaan kaarnalaivoja, rakentamaan majoja, seuraamaan nuijapäiden kehitystä, kuuntelemaan mustarastaita, pitelemään kastematoja kädessä.</p></p>
<p><p>Professorit Ilkka Hanski ja Tari Haahtela ovat tutkineet allergioiden ja luonnon monimuotoisuuden välistä yhteyttä, ja todenneet luonnon monimuotoisuuden vähentävän allergioiden riskiä. Meidän olisi tärkeää olla yhteydessä maahan. Niin me olemme olleet vuosituhansien ajan, ja kehittyneet vuorovaikutuksessa maan ja luonnon kanssa. Kaupungeissa suuri osa tästä vuorovaikutuksesta eristetään ihan konkreettisesti asfaltilla. Sitäkin tärkeämpää on, että asfaltin lomassa on myös luonnontilaisia alueita.</p></p>
<p><p>Kaupunkien luonnolle pitäisi antaa paljon nykyistä suurempi arvo. On ihmeellistä, että uusia asuinalueita rakennettaessa saatetaan kaataa puut pois varmuuden vuoksi. Tai pihalta halutaan kaataa hyväkuntoiset puut pois, että ne eivät lehdillään ”roskaisi” pihaa ja autoja. Puun tarjoamaa ilmaista suojaa sateelta ja auringon paahteelta ei välttämättä huomata kuin vasta jälkikäteen, kun puu on jo kaadettu. Vanhoja puita voidaan kaataa ”varmuuden vuoksi”, ja istuttaa tilalle uusia taimia, ikään kuin vanhuus sinänsä olisi jo ongelma. Monet vanhat puut kantavat kuitenkin mukanaan arvokkaita muistoja ja kaupungin historiaa, ja ovat tärkeitä ihmisille, jotka ovat eläneet niiden katveessa. Kerrostalonaapurini on kirjoittanut lähikuusestamme runoja, eikä varmaankaan ole ainoa. Moni kaupunkilainen muistelee rakkaita puita, joihin on rakennettu majoja, joiden juurella on rakastuneena istuskeltu, joista löytyy sodan pommitusten jälkiä, joiden kanssa on ikäännytty yhtä aikaa.</p></p>
<p><p>Puheet joutomaista ovat hassuja. Luonnon monimuotoisuus on hoitamatta jätetyillä alueilla paljon suurempi kuin puistomaisilla nurmikkoalueilla. Eläimet tarvitsevat tarpeeksi piilopaikkoja selvitäkseen. Helsingin kaupunkiluonto on parhaimmillaan rikas, ja kaupungissa retkeilemällä voi päästä näkemään nisäkkäitä, lintuja, hyönteisiä, sammakkoeläimiä. Kaupunki avautuu aivan uudenlaisena, kun sitä alkaa katsella tuulitunneleina, kalliojyrkänteinä, lämpösaarekkeina, pesimäkoloina. Kaupunkiin sopeutuneet eläimet yllättävät monesti kekseliäisyydellään ja sitkeydellään.</p></p>
<p><p>Kaupunkilaisten itsensä tulisi myös arvostaa omia luontoalueitaan. Eräs ihan fiksu kaverini kommentoi joskus sitä, ettei käy koskaan lähimetsässään sillä ”ei siellä meilläpäin ole mitään kunnon metsiä, ne on vaan semmosta hoitamatonta ryteikköä täynnä roskia”. Ehkä on niin, että jotkut ääliöt kippaavat jätteensä sinne, tai sitten kyseessä on vain mielikuva, joka estää poikkeamasta tieltä metsän puolelle. Kuitenkin vastaavanlaiset ihan tavalliset lähimetsät ovat usein kaikkein merkittävimpiä. Omassa lapsuudessani seikkailin Pakilan pikkumetsässä Kamppiaistien päässä päiväkausia. Muistan sieltä ketunleipien maun, kevätpurot, lämpimät männyn juuret, sammaleiset kivet, hämärän metsän jännityksen, metsän tuoksut. Palaan sinne usein unissa ja muistikuvissa, vaikka aikuisen silmin tarkasteltuna alue on hämmästyttävän pieni.</p></p>
<p><p>Kaupunkien luonnontilaisten alueiden suojelu on usein vaikeaa siksi, että niistä on helppo nakertaa vähitellen yhä lisää. On vaikea osoittaa lukuina ja kaavioina sitä rajaa jonka ylityksen jälkeen alue on jo liian pieni eläimille ja ihmisille virkistykseen. Mieli tarvitsee rauhoittuakseen tilaa, jossa ei näy rakennettuja alueita, jossa pääsee metsän suojaan, johon äänet kuuluvat vaimeampina, jossa on hämärää.</p></p>
<p><p>Ajattelen kuitenkin toiveikkaasti, että ehkä vähitellen ollaan heräämässä arvostamaan kaupunkiluontoa. Uskon että terveysnäkökulma ja siihen liittyvät tutkimukset voivat lopulta avata päättäjienkin silmiä arvostamaan luonnontilaisia alueita entistä suuremmin. Luontoalueiden suurin merkitys on kuitenkin mielestäni vielä jossain syvemmällä kuin kaupunkilaisten terveydessä. Koko kulttuurimme on kehittynyt vuosisatojen mittaan yhdessä luonnon kanssa, ja syvät elämän kunnioituksen ja elämän ihmeen ajatukset kumpuavat edelleen luonnosta.</p></p>
<p><p><strong>Minna Pyykkö</strong></p></p>
<p><p><em>Kirjoittaja on Yleisradion luonto- ja ympäristötoimittaja.</em></p></p>
<p><p>Kuvitus: Taina Partala</p></p>
<p><p> </p>
</p>
