<p><p>Kaupunkiluonto on kaikkien kaupunkilaisten luontoa, myös kaupungissa elävien kasvien ja eläinten. Kuitenkin pieni ihmisten joukko yrittää päättää, millaista kaupunkiluonnon pitäisi olla tai millaista se saisi olla.</p></p>
<p><p>Luonto ei kuitenkaan kunnioita määrittelyjä tai hoitoluokkia, vaan muuttuu koko ajan, kun tapamme toimia kaupungissa muuttuvat. Hyvä esimerkki tästä ovat Helsingin kaupunkikanit. Ihmisten kaniharrastuksen sivuseurauksena luontoon päässeet eläimet ovat syöneet kasvillisuutta niin, että niiden määrää on päädytty rajoittamaan pyydystämällä. Samalla ne ovat tarjonneet ruokaa petoeläimille, muun muassa huuhkajille, joita on alkanut esiintyä Helsingin keskustassa. Nyt vaikuttaa siltä, että kanien määrä on saatu hallintaan ja samalla ne ovat vakiintuneet osaksi Helsingin kaupunkiluontoa. Ovathan ne myös hellyttävä näky kesäyössä.</p></p>
<p><p>Kaneja vahvempi kaupunkiluonnon muuttaja on kuitenkin koira ja koiranulkoiluttaja. Harva meistä tulee ajatelleeksi, mikä on se voima, joka synnyttää ja pitää polut auki talvellakin. Ketkä lähtevät lenkille pahimmillakin keleillä? Koiranomistajat – heillä ei ole vaihtoehtoa. Näin syntyy kaupunkimetsille ominainen tiheä polkuverkosto, josta hyötyvät kaikki metsissä kulkijat. Mielestäni koiranulkoiluttajat ansaitsisivat jonkin tunnustuksen tästä palveluksesta, jonka he metsissä samoilijoille tekevät.</p></p>
<p><p>Koirien ulkoiluttaminen on kaupunkiluonnon käyttöä sellaisiin tarkoituksiin, joihin virkistysalueet on yleensä suunniteltukin. Mutta läheskään kaikki asukkaiden toiminta ei ole arkkitehtien tai vihersuunnittelijoiden ajatusten mukaista, vaan käytämme puistoja ja metsiä vähän niin kuin meistä tuntuu hyvältä. Oikaisemme bussipysäkiltä pihan, metsikön tai meluvallin kautta, sytytämme nuotioita ja kylvämme tai istutamme kasveja joskus kaupunginkin maalle. Jotkut suorastaan asuvat puistoissa tai metsissä, kun ei muutakaan paikkaa ole.</p></p>
<p><p>Kaupunkilaisia – niin ihmisiä kuin muita kaupungin asujia – on niin paljon, että väistämättä syntyy ristiriitoja, kun joidenkin mielestä vaikkapa puistoporukointi, kaupunkikanit, kanadanhanhet tai maastopyöräily häiritsee omaa kokemusta kaupunkiluonnosta. Joskus sitä taas häiritsee liian innokas tai liian vähäinen luonnon hoito. Se on hinta siitä, että kaupunkiluonto on kaupunkilaisten yhteistä luontoa, jota kaupungin virkamiehet hoitavat.</p></p>
<p><p>Kannustan kaikkia ottamaan kaupunkiluonnon omaksi kahdella tavalla. Ensiksi kannattaa säilyttää utelias suhde omaan lähiympäristöön ja poiketa välillä uudelle polulle. Uudenlainen luonto ja uusi mielipaikka saattaa odottaa aivan kulman takana. Toiseksi kannustan kaikkia selvittämään kuka vastaa itselle tärkeiden paikkojen hoidosta ja sitten jollain tavalla osallistumaan näiden paikkojen hoitoon tai hoidon suunnitteluun. Ja hoitoa on sekin, että jokin paikka säilyy hallitusti hoitamattomana. Näin kaupunkiluonnosta tulee entistä enemmän kaikkien kaupunkilaisten luontoa.</p></p>
<p><p><strong>Eveliina Asikainen</strong><br />
<br /><em>Kirjoittaja on väitellyt lähiöluonnon muotoutumisesta Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa. Hän opettaa metsätaloutta TAMKissa ja on osakas Tutkimusosuuskunta Tapauksessa.</em></p></p>
<p><p>Kuvitus: Taina Partala</p>
</p>
